Mitä puhumiseen liittyviä sananlaskuja muistat? 

Ainakin nämä tulevat mieleen:

  • Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa
  • Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten
  • Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi
  • Viisas vaikenee

Vanhoissa sananlaskuissa onkin yleensä vinha perä, mutta olisiko niistä  myös toiminnan ohjenuoriksi?

Miksi vaikeneminen olisi puhumiseen verrattuna arvokkaampaa?

Olen viime aikoina pohtinut erityisesti vaikenemisen arvoon liittyviä sanontoja. Miksi vaikeneminen olisi puhumiseen verrattuna arvokkaampaa? Eikö kaikesta olennaisesta olisi kuitenkin tärkeämpää puhua tai sanoa ääneen, kuin vaieta?

Itse esihenkilönä ja esihenkilöiden työnohjaajana koen, että puhuminen, siihen kannustaminen ja sen mahdollistaminen on työpaikalla kaiken lähtökohta. Miten työyhteisö, jossa ei puhuta, voisi toimia, kehittyä, voida hyvin? Aivan oikein, ei voisikaan.

Työyhteisön puhumisen kulttuuri ei kuitenkaan voi perustua vain kansanviisauksiin, spontaaneihin reaktioihin tai yksilöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, kuten puheliaisuuteen tai rohkeuteen. Sitä tulee tietoisesti johtaa ja vieläpä johdonmukaisesti kehittää.

Jokaisen työyhteisön jäsenen tulisi ymmärtää, mikä on puhumisen ja ääneen sanomisen merkitys, tarkoitus ja tavoite. Ja myös, mitä sillä EI tavoitella.

Esimerkin voimalla on iso vaikutus: kun johtajana/esihenkilönä et ”pakene” tai väistele vaikeitakaan puheenaiheita, on todennäköisempää, että myös työyhteisön jäsenet toimivat samoin; nekin, joille se ei niin luontevaa olisikaan. Ja ne ketkä eivät toimi, tulee siihen jollain tasolla velvoittaa, sillä jokaisella työyhteisön jäsenellä on omavastuuosuutensa yhteisön puheilmaston ylläpitämisestä.

Mutta toisenlaistakin esimerkkiä tarvitaan.

Olisiko joskus viisaampaa vaieta tai pohtia ainakin oikeaa ajoitusta sanomiselle?  Tai vain kuunnella?

Olisiko joskus paikallaan viivästyttää omien näkemysten, tulkintojen tai ajatusten julki tuomista ja antaa toiselle mahdollisuus sulatella, oivaltaa ja oppia? Liiasta informaatiosta voi tulla ähky ja ahdistus, jolloin puhuminen ei vastaa tarkoitustaan.

Puhumisen tai vaikenemisen sijaan olisikin hyvä puhua dialogista, joka on enemmän kuin pelkkää sanomista tai väittelyä oikeasta/väärästä tavasta toimia. Se on myös kuuntelemista ja joskus sanomatta jättämistä.

Dialogisuus tarkoittaa tasavertaista keskustelua, jossa parhaimmillaan oivalletaan ja tuotetaan yhdessä jotain arvokasta. Se edellyttää tietoista tahtoa kehittää yhteistä ymmärrystä. Dialogisuuden polttoaine on hyväntahtoisuus ja halu ymmärtää.

Dialogisesta johtamisesta vuonna 2015 väitelleen Kati Tikkamäen mukaan ”dialogi on parhaimmillaan syväkuuntelua, ongelmaratkaisua, yhdessä ajattelua ja oppimista. Lähtökohtana on osapuolten keskinäinen kunnioitus ja tasa-arvo”.

Dialogisuuden taidot eivät ole myötäsyntyisiä

Erityisesti esihenkilön on hyvä muistaa, että dialogisuuden taidot eivät ole myötäsyntyisiä, vaan vaativat kehittyäkseen tietoista harjoittelua niin yksilöltä kuin yhteisöltä. Luonnollisesti myös johtamista.

Miten voisit edistää ja toisaalta edellyttää dialogisuutta työyhteisössäsi?

Seuraavat dialogisuuden periaatteet (W. Isaacs) antavat raamit dialogisuuden kehittämiseen. Kaikki lähtee itsestä, joten pohdi ensin mikä näistä on oma ”helmasyntisi” eli itsellesi haastavin periaate noudattaa

  1. Ääneen sanominen
    Vastuullinen kommunikointi, tiedostaminen, kannan ottaminen, itsen ilmaiseminen.
  2.  Kuunteleminen: itsensä ja toisten kuunteleminen
  3. Kunnioittaminen: itsensä ja toisten kunnioittaminen
  4. Odottaminen: omien käsitysten ja tulkintojen pidättäminen, viivästäminen (edellyttää itsereflektiota, omien totuuksien haastamista).
    (lähde: Kati Tikkamäki, Johdon työnohjaajat ry:n seminaari, maaliskuu 2019).

Lisätietoja dialogisuudesta
>> https://www.tuni.fi/alustalehti/2016/05/03/dialoginen-johtaminen-ja-kehittaminen-tyoyhteisoissa/

Kaunista kevättä ja kesää kohti!