Jääkiekon maailmanmestaruuskisoista on vierähtänyt jo tovi, joten nyt siitä voinee jo puhua.

Suomen joukkueen menestyksestä tai onnistumisista voidaan olla montaa mieltä, mutta varsinainen ja lopullinen arvio tehdään lopputuloksen perusteella.

Ei tullut voittoa tällä kertaa, mutta ehkä ensi vuonna sitten.

Itse en ole jääkiekon ylin ystävä (en ymmärrä riittävästi pelillisiä finessejä ja jännät matsit ovat sitä paitsi liikaa verenpaineelleni) ja siksipä seurasin pelien sijaan keskustelua, jota käytiin otteluiden välillä. Verenpaine meinasi nousta siinäkin.

Jääkiekkoamatöörinä en ota kantaa, miten esim. valmentajan olisi pitänyt toimia, mutta tietyt asiat kiinnittivät huomioni, yhteistoiminnan kehittäjä kun olen.

Kiekkojoukkueen valmentaja totesi Ilta-Sanomien mukaan rökäletappion jälkeen useampaan kertaan, kuinka ”hyvää se peli meillä oli. Joukkueessa oli hyvä henki, eteenpäin on menty ja hyvin pelattu.”

Saattaahan se noinkin olla, mutta ulospäin se ei aina siltä näyttänyt.

Onnistuminen jääkiekossa, varsinkaan maailmanmestaruustasolla, ei ole mielipidekysymys. Joko onnistutaan tai ei. Ei häviö tee ihmisistä huonompia tai epäonnistujia, mutta huono peli ei muutu hyväksi selittelemällä.

Tai riippuu tietysti siitä, millä perusteella arvioidaan: silläkö miten kivaa kaikilla yhdessä oli? Vai sillä, miten yhdessä onnistuttiin pääsemään tavoitteeseen?

Sama koskee oikeastaan kaikkea ihmisten välistä tavoitteellista yhteistyötä.

Selittelyjen sijaan olisi hyvä pysähtyä aika ajoin pohtimaan, mitä ollaan tekemässä, mitä tavoittelemassa ja mistä tiedetään, milloin ollaan onnistuttu. Sekavat tulkinnat onnistumisista eivät ole paras ponnistusalusta toiminnan kehittämiseen.

Se että yksi puhuu aidasta, toinen aidanseipäistä ei vahvista joukkuehenkeä, sitä oikeanlaista. Sitä, jossa jokainen tietää mitä on tekemässä, mitä osataan yhdessä ja miten se lopputulokseen vaikuttaa.

Sanomattakin on selvää, että selittelyt eivät vahvista joukkueen itsetuntoa. Sillä jos ei oikein tiedetä oltiinko hyviä vai melkein hyviä tai jotain aivan muuta, niin mitä kohtaa pitäisi parantaa vai mennäänkö näillä?

Yksi menestysjoukkueen/tiimin/työyhteisön tunnusmerkki on ”yhteinen tarinamme”. Millaisia olemme yhdessä? Millaista tarinaa kerromme itsestämme? Millainen on tarina, jota meistä kerrotaan?

Toinen on kyky ja halu arvioida niin yksilöiden kuin yhteisön toimintaa realistisesti ja säännöllisesti. Siis arkea, ei tavoitetilaa.

Yhteistyön kehittäminen vahvistaa yhteistä tarinaa. Ja hyvää tarinaa on mukavaa kertoa muillekin!