Lapset tarvitsevat rakkautta mutta myös rajoja. Aivan erityisen tärkeää tämä on muistaa uhmaikäisen kanssa, jolle rajatonta valinnanvapautta ei välttämättä kannata tarjota, monestakaan syystä.

Uhmaikäinen saattaa esimerkiksi samanaikaisesti sekä haluta että olla haluamatta samaa asiaa. Valintapäätöstä voisi siis joutua odottelemaan hetken, jos toisenkin. Oikeat syyt liittyvät tietysti vanhemmuuteen ja kasvatustietoisuuteen. Uhmaikäinen vasta treenailee omaa tahtoa ja harjoittelee itsenäistymistä, siksi aikuisen tulee lempeästi mutta varmasti tehdä päätökset lapsen puolesta. Parivuotiaalla ei vielä ole vapaaseen päätöksentekoon riittävää kypsyyttä eikä elämänkokemustakaan.

Vaikeaa se näyttää olevan joskus aikuisellekin.

Millaista vapautta aikuiset kaipaavat? Työntekoon liittyvästä vapaudesta ja sen vaikutuksista esimerkiksi työhyvinvointiin puhutaan paljon. Aikuiselle ja osaavalle ihmiselle vapaus käyttää aivojaan ja näyttää osaamistaan parhaalla mahdollisella tavalla sekä kehittää työtään on palkitsevaa, motivoivaa ja ammatillista itsetuntoa tukevaa.

Voiko vapautta olla liikaa?

Toisaalla kysytään, voiko vapautta olla liikaa; täydellinen vapaus ei välttämättä aina helpota arkea tai lisää luovuutta. Eikä aina sitä hyvinvointiakaan. Vapauteenhan liittyy nimittäin aina vastuu, joka jossain tilanteissa voi kehittyä mastodontiksi; liian massiiviseksi käsitellä.

Muistan itsekin johtaja-ajoiltani tilanteen, jossa työntekijä, annettuani hänelle jotakuinkin vapaat kädet, toivoi saavansa vaihtoehdot tai ainakin jonkinlaiset rajat, joissa toimia, ”sillä muuten tämä käy todella vaikeaksi”. Hyvin ymmärrettävää!

Uhmaikäiselle rajoitetumpikin valinnan mahdollisuus riittää tunteeseen, että on saanut läpi tahtomansa (”otatko punaisen vai sinisen pipon?”). Millainen vapauden aste toisi aikuiselle saman tunteen: riittävästi vapautta, mutta silti turvallisesti?

Yhden vapaus on toisen kauhistus.

Ihmiset ovat tässäkin suhteessa erilaisia. Siinä missä yksi kaipaa äärimmäistä itseohjautuvaa vapautta ja pystyy kantamaan siihen liittyvän vastuunsa mahtavasti, voi toinen samassa tilanteessa kaivata selkeitä rajoja ja täsmällisiä vaihtoehtoja. Yhden vapaus on toisen kauhistus.

Esimiehen olisi tärkeää nähdä ja kohdata ihmiset erilaisina yksilöinä, joilla on erilaisia tapoja suhtautua asioihin, kuten esimerkiksi  juuri vapauteen ja siihen liittyvään vastuuseen.

Tämä ei välttämättä ole helppoa, sillä suhtautuminen ei aina  purkaudu sanoiksi. Se voi näkyä reaktioina arjessa, kuten hermostuneisuutena, kiukutteluna, epävarmuutena, mutta myös innostumisena, ahkeruutena, sinnikkyytenä…

Mitä enemmän työyhteisössä puhutaan (esimiehen läsnäollessa ja ilman), sitä paremmin ihmisten ainutlaatuisuus erilaisine suhtautumisineen tulee esiin ja sen myötä tutuksi. Siksi toitotankin jälleen kerran yhteisen keskustelun perään. Yhteiselle keskustelulle tulee järjestää aikaa ja mahdollisuuksia, mieluummin liikaa kuin liian vähän.

 Mistä asioista kukin voi vapaasti päättää ja toimia itse parhaaksi katsomallaan tavalla, mistä taas ei?

Vapaudesta kannattaa keskustella paljon ja hartaasti ja mielellään ihan konkretian tasolla: mistä asioista kukin voi vapaasti päättää ja toimia itse parhaaksi katsomallaan tavalla, mistä taas ei? Puhuminen on tärkeää, sillä kaikkien tulee hahmottaa, millaisessa systeemissä ollaan ja millaista vapautta se mahdollistaa.

Mutta mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan vapaudesta. Mihin asioihin vapautta kaipaamme ja mihin emme? Esimerkiksi päiväkodissa aikuisten työajat ja -vuorot liittyvät aina viime kädessä lasten turvallisuuteen (sekä luonnollisesti hyvään varhaiskasvatukseen), joten mahdollisuutta vapaasti liukuviin työaikoihin ei ole, vaikka sitä jollain logiikalla joustavuudella perusteltaisiin. Lasten turvallisuus ei ole aikuisten vapauden testialusta.

Jos oikein inhorealistiseksi heittäydytään, niin tokihan vapaus (tai käsitys vapaudesta) voi lipsahtaa holtittomuudenkin puolelle.

Henkilökohtaista vapauden kaipuuta ja sen myötä ”toisin toimimista” saatetaan perustella vaikkapa oma-aloitteisuudella, aktiivisuudella tai luovuudella, jotka lähtökohtaisesti ovat tietenkin hyviä asioita. Mutta jos ”oma-aloitteisuus” tarkoittaa impulsiivista poukkoilua ja yhteisiin sopimuksiin sitoutumattomuutta, se ei silloin ole tarkoituksenmukaista vapautta.

Tai jos aktiivisuus näkyy kaikkeen muuhun, kuin työhön keskittymisenä, niin ”vapautta” kannattaisi ehkä hiukan rajoittaa. Tai jos luovuus käsitetään aina uusien asioiden aloittamisena, muttei minkään loppuun saattamisena, niin keskustelua vapaudesta ja vastuusta on todella syytä käydä.

Lopuksi on todettava, että vapaus on oikeasti hyvä ja erittäin tavoiteltava asia. Vapaus suunnitella, tehdä, toimia, kantaa vastuuta (ja saada näistä palautetta!!) on motivaatioon vaikuttava tekijä. Se lisää aktiivisuutta, oma-aloitteisuutta ja itseohjautuvuutta ja mikäli se oikein ymmärretään, edistää kokonaisvastuullisuutta ja ”älyllistä ahkeruutta”.

Otanko vapauksia jonkun toisen kustannuksella?

Vapauteen liittyy luonnollisesti myös yhteisöllinen ulottuvuus, sillä työyhteisössä kukaan ei elä tyhjiössä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Silloin tällöin onkin hyvä arvioida, otanko vapauksia jonkun toisen kustannuksella. Vapaus ei myöskään oikeuta minulta toimintaa tai päätöksiä, jotka tavalla tai toisella vahingoittavat toista tai hankaloittavat muiden työskentelyä.

Esimiehen tärkeänä tehtävänä onkin tarvittaessa sanoittaa ja osoittaa konkreettisesti, missä asioissa vapautta saa ja on jopa suositeltava käyttää. Ja ennen kaikkea antaa ihmisille lupa käyttää omia aivojaan.

Vapaus ja vastuu kulkevat käsikädessä. Aina. Vapauden tulee perustua aina ymmärrykseen työstä ja sen tavoitteista ja luonteesta: mitä olemme yhdessä tekemässä ja tavoittelemassa, ja millaista toimintaa se juuri minulta edellyttää.