Huomaan siteeraavani tämän tästä hindustanilaista sananlaskua ”eiväthän ihmiset vuoriin kompastu, vaan kiviin”. Se sopiikin moneen yhteyteen. Myös varhaiskasvatuksen laatukeskusteluun.

Jatkuva kehittäminen on tärkeä asia, sillä varhaiskasvatus tutkitusti vaikuttaa olennaisella tavalla lasten hyvinvointiin, oppimiseen ja koko tulevaisuuteen.

Varhaiskasvatuksen laadun kehittämiseen onkin tartuttu pontevasti. Keskeisimmät kehittämisen painopisteet näyttäisivät liittyvän kasvattajien koulutustasoon, ryhmässä olevien aikuisten nimikkeisiin sekä laadun arviointiin.

Virallinen kelpoisuus mainitaan tämän tästä ensisijaisena laadun mittana ja tästä voisi äkkiseltään vetää johtopäätöksen, että mitä korkeampi koulutus, sen laadukkaampi varhaiskasvatus.

Tarkoittaako se käytännössä siis sitä, että jos päiväkotiryhmässä työskentelisi nykyisen henkilöstörakenteen sijaan vaikkapa 5 kasvatustieteen maisteria tai ehkä jopa tohtoria, niin se takaisi automaattisesti huippulaatuisen varhaiskasvatuksen? Ei ainakaan automaattisesti.

Vaikka ryhmässä olisi millainen asiantuntijajengi tahansa, jää laatu vajaaksi, mikäli

  • heiltä puuttuu kyky tai halu tehdä keskenään yhteistyötä tai ammatilliset vuorovaikutustaidot ovat muuten vain puutteelliset ja ilmapiiri em. seikkojen myötä sakkaa. Laatu jää silloin väistämättä sanahelinäksi, oli koulutus mikä hyvänsä. Yhteistyöosaaminen ei nimittäin synny asiantuntijuuden sivutuotteena.
  • Tai jos arjen käytännöt ja toiminnan rakenteet eivät tue hyvää yhteistyötä, tai toimintaan ei jostain syystä sitouduta, niin silloinhan laatukriteeristöstä tulee pelkkä toivomuslista.
  • Tai jos työn ja toiminnan arvioinnissa keskitytään vain pedagogisen toiminnan arvioimiseen, ja muut laatuun vaikuttavat asiat (työilmapiiri, arjen yhteistyöhön sitoutuminen) jäävät arvioinnissa lapsipuolen asemaan, niin arviointi on auttamatta paperinmakuista.
Jos kasvattajien väliseen yhteistyöhön ja ilmapiiriin ei panosteta tai työkulttuurille ei osata tehdä mitään, niin loppupeleissä mikään ei muutu!

Jos kasvattajien väliseen yhteistyöhön ja ilmapiiriin ei panosteta tai työkulttuurille ei osata tehdä mitään, niin loppupeleissä mikään ei muutu! Olisihan se tosi ikävää, jos kaikkien laatupanostusten jälkeen toiminta vastaisi Einsteinin määritelmää mielettömyydestä: tehdään samoja asioita uudelleen ja uudelleen ja odotetaan eri tuloksia!

Jos tuijotetaan vuoria, voivat kivet jäädä huomiotta.

Suurimmat kompastuskivet varhaiskasvatuksen arjessa liittyvät aina tavalla tai toisella ihmisten suhtautumisiin ja tapaan tehdä – tai olla tekemättä – yhteistyötä keskenään. Ts. työkulttuuriin ja ilmapiiriin. Eli arjessa tapahtuviin asioihin.

Kuvaan muutaman esimerkin avulla ajattelu- ja suhtautumistapoja, jotka ovat yllättävän yleisiä. Ne haittaavat yhteistyön ja työkulttuurin kehittämistä ja niistä kehkeytyy arkeen pahimmillaan melkoisia kivenmurikoita, joihin sitten kompastellaan:

”Kyllähän jokaisen aikuisen tulisi ymmärtää. Ei tästä tarvii erikseen sanoa…”
(Itsestäänselvyydet)
Näppärä perustelu olla ottamatta asioita puheeksi: olettaa, että kaikki tietävät saman, minkä minä. Mitä, jos jokainen ajattelisi näin? Mistä silloin puhutaan vai puhutaanko mitään? Ei siis kannata jättää asioita ilmaan vain siksi, että ne olisivat muka kaikille itsestään selviä. Ihmisten välisessä yhteistyössä mikään ei sitä ole.

”Totta kai minä koulutettuna ihmisenä toimin oikein, sehän on itsestään selvää!”
(Omnipotenssi/yksilön kaikkivoipaisuuden tunne)

Ainoa ihminen, joka toimii ”aina oikein”, on ihminen, joka kulkee laput silmillä. Itsereflektiokyky on osaamista, jota kannattaa kehittää! Oikein toimiminen on toimimista tarkoituksenmukaisella tavalla ja sillä on aina myös yhteisöllinen ulottuvuus, ei vain yksilön.

”Meillä ei voisi koskaan tapahtua noin!”
(Omnipotenssi/yhteisön kaikkivoipaisuuden tunne)

Jos oma työyhteisö vaikuttaa ylivertaiselta esimerkiksi somekohun tai lehtikirjoittelun kohteena olevaan työyhteisöön nähden, kannattaa tehdä kahden kysymyksen happotesti:
– Saako meillä tapahtua noin?
– Voiko meillä tapahtua noin?
Jos vastasit toiseenkin kysymykseen automaattisesti EI, somekohu on lähempänä kuin luuletkaan. Ei siis kannata tuudittautua harhaluuloon, ettei mitään kamalaa voisi tapahtua, vaan tietoisesti varautua ja varmistaa, ettei niin kävisi.

”Kaikki muuttuisi paremmaksi, jos toi yks´ muuttaisi toimintatapaansa”
(Itsereflektion puute)

Elämä olisi helppoa, jos ongelmat ratkeaisivat sillä, että muut ympärilläsi muuttuvat. Kannattaakin ottaa peili ensin omaan käteen ja arvioida ihan aluksi omaa toimintaa. Ja muuten, mitä jos ”toi yks” muuttaisi toimintatapaansa – millaista muutosta se edellyttäisi sinulta ja muulta yhteisöltä?

”Toiminnan laatu on kiinni koulutuksesta”
(Tuudittautuminen harhakuvitelmiin)

Moneen asiaan voi tuudittautua. Tähän ei kannata. Mikään toiminta ei ole laadukasta vain ihmisten koulutuksen takia. Se on laadukasta vain, jos ihmiset sitoutuvat toimimaan laadukkaasti sekä osaavat tai pystyvät hyödyntämään ammattitaitoaan ammatillisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Se vaatii myös arvostavaa suhtautumista työhön, yhteistyöhön ja toisiinsa. Jos esim. haukut tai nöyryytät työkaveriasi lasten edessä, on vaikutus koulutustaustastasi riippumatta sama: laadutonta.

”Pitääkö meidän todella puhua siitä, kuka mitäkin tekee! Eikö meidän pitäisi puhua pedagogiikasta!”
(Tuudittautuminen harhakuvitelmiin)

Totta kai, mutta eikö kannata puhua myös asioista, joissa esiintyy ongelmia? Pedagogiikasta on hyvä puhua, mutta se ei yleensä aiheuta arkeen ongelmia, mutta toimimaton yhteistyö aiheuttaa. Siksi siitä tulee puhua.

”Ei tätä asiaa kannata ottaa käsittelyyn, menee vaan pahemmaksi!”
(Puolustava tunne/esim. pelko)

Ihmissuhdekonflikteissa esimiehen tehtävänä on tarvittaessa puhaltaa peli poikki, mutta myös työyhteisön tulee nostaa asioita näkyviin ja ottaa puheeksi. Se ei ole mielipidekysymys. Vaikeat asiat tulee käsitellä, vaikkei se aina miellyttävää olisikaan.

”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”
(Puutteellinen arjen ja toiminnan arviointi)
Ei ole, vaan vielä kokonaan tekemättä. Asioita tulee tehdä ja toteuttaa ihan oikeasti ja konkreettisesti, ei vain mielen ja kielen tasolla. Ja sen jälkeen tulee vielä arvioida, miten hommassa onnistuttiin.

”Somehehkutus = toiminnan laatu ja työkulttuuri”
(Tuudittautuminen harhakuvitelmiin)

Hyvätkään some- tai maineenkohotuskampanjat eivät tee toiminnasta laadukasta (yksikkö-, toimija- eikä toimialatasolla) jos arki oikeasti on kaaosta, säätämistä tai ”ihan sama” asennetta. Hyvä työ- ja toimintakulttuuri sen sijaan tekee. Kulttuuria kannattaakin alkaa kehittää tietoisesti saman tien, jottei normitoiminta vaikuttaisi somenäkyvyyden rinnalla itsensä irvikuvalta!

”Somekohu = laadutonta varhaiskasvatusta”
(Äkillinen kriisi)
Ei ole. Somekohujen logiikka ei ole tästä maailmasta ja kohu voi käynnistyä vaikkapa kaunasta tai kateudesta. Kohu vaikuttaa ikävästi koko yhteisön itsetuntoon, yksilöiden itsetunnosta puhumattakaan ja lamaannuttaa helposti yhteisön toimintakyvyn. Se ei silti tee toiminnasta laadutonta! Kun kaikki ratkaisut ovat pedagogisesti ja turvallisuuden näkökulmasta perusteltuja, niin kovin huonosti ei olla toimittu. Koirat haukkuu, karavaani kulkee, joten eteenpäin!

Hindustanilaista sananlaskua hieman muunnellen ”eiväthän ihmiset asiantuntijuuteen ja teoriaan kompastu, vaan arkeen ja ihmissuhteisiin!”  Ja kompurointi jatkuu, mikäli toimintakulttuuriin ei kiinnitetä huomiota.

Varhaiskasvatuksen laadusta puhutaan paljon. Olisiko nyt oikea hetki nostaa laatukeskusteluun myös työyhteisön ilmapiiri, yhteistyöosaaminen ja työyhteisötaidot arvioitavana ja arvostettavana osaamisena?