Osallistuin aiemmin syksyllä tilaisuuteen, jossa käsiteltiin muun muassa luottamusta. Tilaisuudesta jäi mieleeni erityisesti yksi lause:

”Trust is given, not earned”.

Tämähän ei ole mitenkään itsestään selvää. Ei edes itselleni, ennen kuin aloin miettiä asiaa tarkemmin.

Luottamukseen suhtaudutaan usein kaksijakoisesti. Jokainen toivoo ja edellyttää luottamusta kohdalleen, mutta harva pohtii, mitä se omana toimintana vaatii; olenko luottamusketjun vahva vai heikko lenkki?

Luottamus saatetaan myös käsittää hyvin monella tavoin. Muistan takavuosilta tilanteen, jossa tiimin jäsenet toivoivat työyhteisöönsä ”luottamuksellisuutta”, joka mahdollistaisi toisista (selän takana) puhumisen rauhassa. ”Että ei tarvitsisi pelätä, että jutut menee asianomaisen korviin”.

Selän takana puhuminen saattaa tuntua houkuttelevalta ja hyvältä idealta, kunnes huomaa itse olevansa puheiden kohteena. Sitten se ei enää olekaan kivaa. Tosin ei kaikki selän takana puhuminen pahasta ole ja joskus se on jopa tarpeellista. Uskon, että jokainen tunnistaa, mikä on yhteistyötä edistävää puhetta, mikä taas rapauttavaa ja pahantahtoista juoruilua.

Ja ihan oma juttunsa on luottamuspula. Työyhteisössä, jossa porukan yhteistyö syystä tai toisesta tökkii, nousee usein esiin ajatus luottamuspulasta. Koska luottamuspula, aivan yhtä lailla kuin luottamuskin, ovat vaikeasti määriteltäviä asioita ja jotka usein esitetään vain ”fiilis-asioina”, olisi yhteisössä hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään, mitä luottamus tässä meidän yhteisössämme oikein on ja miten se -tai sen puute- näkyy?

Mihin asioihin voimme luottaa? Mutta mihin asioihin haluamme oikeasti voida luottaa?

Luottamuspulalla voidaan kätevästi perustella jopa huonoa käytöstä (”jätän ihan piruuttani välittämättä asiakkaan pyynnön eteenpäin. Siinähän sitten selvittävät!”) ja kritiikittä saatetaan perustelut jopa hyväksyä ”koska luottamuspula”.; Tunne täyttää siis tiedon aukot.

Mutta kenen tehtävä on luottaa, kenen taas olla luotettava?

Luottamus ei tarkoita, ettei kukaan voisi sanoa poikkipuolista sanaa toiselle. Erimielisyys ei luottamusta rapauta, mutta tahallinen väärinymmärtäminen rapauttaa. Tai tehtävistä ja yhteisistä sopimuksista laistaminen.

Luottamuksessa on lopulta kysymys kovin yksinkertaisista asioista, jollaisia isot ja merkittävät asiat muutenkin usein ovat.
Luottamus on minun kykyäni luottaa ja olla luotettava, sinun ja minun yhteistä ymmärrystä, millaisilla teoilla ja asenteella luottamusta ylläpidetään: rehellisyydellä, avoimuudella ja hyväntahtoisuudella. Luottamuksessa ei ole mitään sattumanvaraista. Siihen tulee sitoutua.

Lopuksi pieni tsekkauslista luottamuspääoman rakentamiseksi:
– pidänkö kiinni asioista, joista on yhdessä sovittu?
– annanko toiselle tilaa tehdä asioita omalla tavallaan (ilman että turhaan varmistelen asiaa)
– huolehdinko omalta osaltani, että tärkeät asiat puhutaan yhdessä, tai ainakin ensisijaisesti niiden ihmisen kanssa, joita asia koskee (ei selän takana juoruten)
– pyrinkö kuulemaan ja ymmärtämään asiat oikein (ei tahallaan väärin) ja kysynkö tarvittaessa ”mitä tarkoitit”-kysymyksiä?

Mukavaa marrakuuta toivottelee Marja