Pakolaiskeskusteluun näyttää juurtuneen käsite ”partalapsi”, jolla viitataan ristiriitaan ulkonäön ja ilmoitetun iän välillä.Yhden sortin partalapseen törmäsin taannoin bussipysäkillä. Mieheen, jonka ulkomuoto parransänkineen viittasi keski-ikään, mutta käytös 4-vuotiaaseen. Vaikka henkilö tuli lähes viimeisenä ihmisiä täynnä olevalle pysäkille, bussiin hänen piti päästä ensimmäisenä ja päättäväisellä ”minä minä ensin”-asenteella tämä ”sisäinen partalapsi” ensimmäisenä bussiin kipusikin.

Työyhteisöissäkin saattaa meininki äityä joskus kovin lapsekkaaksi. Usein kuulen valmennettavieni vertaavankin työporukkaansa lapsiryhmään; ”Kukaan ei pidä kiinni sovitusta ja siksi on koko ajan kauhea kaaos päällä. Tää on kuin päiväkoti!” Ratkaisuksi saatetaan toivoa, että joku viimein puuttuisi menoon. Usein toivomus tulee esimieheltä.

Kenen pitäisi puuttua? Kutsutaanko apuun ”Super-Nanny”, joka pistää tenavat järjestykseen ja antaa aikuisille toimintaohjeet?

Halusta tai kyvystä puuttumattomuus ei yleensä ole kiinni, mutta esimiehen voi yksinkertaisesti olla vaikeaa arjen pyörityksessä havaita, mitkä asiat liittyvät toisiinsa, mikä on syy ja mikä seuraus, eikä asioilla ja reaktioilla välttämättä edes ole yhteyttä toisiinsa.

Tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista hidastaa myös toiveikkuus, vilpitön halu uskoa asiantuntijoiden -aikuisten ihmisten- vastuullisuuteen, ammatillisuuteen ja priorisointikykyyn. Tai ainakin siihen, että jossain vaiheessa ihmiset lakkaisivat kouhottamasta!

Ristiriita ammatillisen statuksen, ulkoisen olemuksen ja todellisen käytöksen välillä voi olla irvokas : Olli, talouspäällikkö (45v), arvioitu ikätaso ryhmässä: 5v. Liisa, toimihenkilö (56v), arvioitu ikätaso ryhmässä: 7v. Sissi, sisällöntuottaja (25v), arvioitu ikätaso ryhmässä: 13v.

Kollektiivisessa tunnemyrskyssä möyrivän työyhteisön on yleensä vaikea arvioida omaa toimintaansa objektiivisesti (yksittäisiä henkilöitä lukuun ottamatta), sillä jokainen toimii ja arvioi sitä mitä tapahtuu omista ”itsestäänselvyyksistään” käsin. Vielä kun tunteet täyttävät tiedon aukot, niin se on siinä!

Ehkei sentään Super-Nannya tarvita, mutta jonkinsorttista selkeyttäjää kuitenkin. ”Tarhantätiä”, joka laittaa riitapukarit ruotuun ja avittaa yhteisleikit käyntiin. Pistää sankarit miettimään, että arvatkaas miltä kaverista tuntuu, kun tuolla tavalla eristetään tai haukutaan. Joka toisin sanoen saa ihmiset työpaikalla ottamaan muutaman askeleen taaksepäin ja tarkastelemaan, mitä ”ihan oikeesti” tapahtuu, mihin on tultu. Erottamaan tuntemukset, tulkinnat ja tosiasiat toisistaan. Ehkäpä jopa arvioimaan omaa vastuutaan ja vaikutustaan siihen mitä tapahtuu. Ja ennen kaikkea saada ihmiset arvostamaan sopuisaa ja toimivaa arkea, on ihmisen parasta aikaa.

Toimivaan arkeen kuuluu avoimuutta, puhetta ja erimielisyyttäkin, mutta ennen kaikkea yhteistä tahtotilaa hyvän ylläpitämiseen. Niin – ja aikuisen vastuullisuutta.

-Marja 20.5.2016